Kolme kuukautta ja paljon on ehtinytkin tapahtua. Päätin pitkäaikaisimman parisuhteeni, tapasin uusia ihmisiä, sain uuden työharjoittelupaikan ja aloitin kevään ylioppilaskirjoitukset. Niin paljon stressiä ja niin paljon ihania asioita jotka niitä päiviä parantavat. Elämä on voinut kohdella pientä ihmistä kaltoin, mutta kyllä se omistaan myös huolen pitää. Se on vain siitä kiinni miten sen avun ottaa vastaan ja miten siihen suhtautuu.

 Lutakon Tanssisali siis avasi ovensa minulle ja olen seuraavan kuukauden koeajalla tutustumassa talon arkipäivään ja sääntöihin. Mahdollisesti pääsen siis jatkamaankin työharjoitteluani jos kaikki sujuu hyvin. Toivon ainakin parasta, olen kuitenkin odottanut tätä jo kahdesta kolmeen kuukauteen jopa pienellä pelolla. Ihmiset vaikuttavat rennoilta ja jalat maassa olevilta, aivan kuten odotinkin. On suuri motivaatio panostaa työharjoitteluun ja omaan asenteeseensa, kun haluaa saada muiden hyväksynnän ja kunnioituksen. Listan tärkein, työ ei suju jos ihmisten kanssa ei tule toimeen. Toinen onkin sitten työn sujuvuus. Aluksi sitä jännittää ja haluaa kaiken pikkutarkasti selitettävän jottei virheitä tule. Onhan se turhaa ajatella liikoja ja turhia, mutta ihminen on ihminen. En ole täydellinen vaikka sitä kovasti toivoisin, ei kukaan ole vaikka niin kovasti ajattelisikin. No one wins, huh?

 Lutakko tuli taas hieman tutuksi, kun käytiin Pelle Miljoona Oy:n keikalla lauantaina 12.2. En ollut koskaan vielä Pelleä nähnytkään livenä ja nyt se on tehty. Meininki oli mahtava ja Pelle hyvässä kunnossa. Mukava lisä oli nähdä Andy Mccoy läheltä ja täydessä toiminnassa. Miten voi olla mahdollista saada niin upea keikka aikaan vaikka vuosia onkin takana reilusti? Kai sitä kutsutaan kokemukseksi, nämä miehet tietävät mitä tekevät. Täytyy kiittää siitä, että saatiin niin mahtava hetki todistaa. Sain kyllä hävetä äitini takia, valitettavasti. Miten oma auktoriteetti ja ns. pyhä ihminen nuoren elämässä voi silti olla kuin päissään oleva kuusitoistavuotias? Arvostus laskee ja sitten pitää työstää, että sen saa takaisin. Muidenkin oleminen hankaloitui, omasta puhumattakaan. Mietinkö liikaa muita vai onko minulla siihen syytä loppupelissä? Sitten, kun näihin kysymyksiin ei saa vastausta. Kaikki vaikenevat ja menevät vaikeiksi, kuin olisin osunut arkaan paikkaan. Vai ärsyttääkö se?

 Ihmissuhteet... Niin... Ne ovat olleet kinkkisiä ja saaneet miettimään eniten. Ainahan ne. Parisuhteessa on vastuussa itsensä lisäksi myös toisesta, ei voi ajatella vain omia tarpeitaan oli tilanne mikä hyvänsä. Se on rankkaa, mutta palkitsevaa kun lopulta saa sitä kaivattua läheisyyttä ja rakkautta itselleen. Silti ei voi kuin katsoa elämässään taaksepäin ja nähdä mitä asioita olisi ehkä tehnyt toisin tai mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Elänkö edes normaalia elämää ja olenko koskaan edes elänytkään? Kun yksi asia on korjattu niin niitä on silti kahdesta kolmeen jotka pitäisi hoitaa vielä. "Hyvää työtä. Hoidas sitten nämä." Samaa kuin tekisi töitä ja huomaa jatkavansa suoraan toiseenkin työtehtävään. Elämä on työtä, siihen on panostettava ja lopulta se palkitsee tekijänsä tekemällä hänestä ehjän yksilön. Kuinka moni meistä on lopulta ehjä? Näkeekö kukaan huonoja puolia itsestään saatikka yrittää parantaa niitä? Vaivautuvatko he edes katsomaan itseensä vai ovatko he omasta mielestään niin täydellisiä ettei siihen ole tarvetta? Ehkä jotkut pelkäävät sitä. Pelkäävät mitä lopulta näkevät. Ei sekään ole hyvä, että miettii vaan mikä on itsessään vikana. Jokaisen meistä olisi syytä välillä kuitenkin käydä läpi omat tiedostonsa ja viiruksensa ja tarvittaessa puhdistaa ne. Ei sitä tiedä mitä hyvää siitäkin vielä seuraa.

Tässä puhuessa huomaa jälleen mitä kaikkea vuoristorataa sitä onkaan tuolla pääkopassa. Eikä tässä ole edes kaikki, mutta aika on minulla nykyään rajallista. Ennen luulin aikani olevan rajallista, mutta nyt se on totisinta totta. Olen kait tottunut tähän tahtiin tai sitten sallin liikaa asioita. Valtavirran vietävissä, niin pieni on meidän Jonna.