Kolme kuukautta ja paljon on ehtinytkin tapahtua. Päätin pitkäaikaisimman parisuhteeni, tapasin uusia ihmisiä, sain uuden työharjoittelupaikan ja aloitin kevään ylioppilaskirjoitukset. Niin paljon stressiä ja niin paljon ihania asioita jotka niitä päiviä parantavat. Elämä on voinut kohdella pientä ihmistä kaltoin, mutta kyllä se omistaan myös huolen pitää. Se on vain siitä kiinni miten sen avun ottaa vastaan ja miten siihen suhtautuu.

 Lutakon Tanssisali siis avasi ovensa minulle ja olen seuraavan kuukauden koeajalla tutustumassa talon arkipäivään ja sääntöihin. Mahdollisesti pääsen siis jatkamaankin työharjoitteluani jos kaikki sujuu hyvin. Toivon ainakin parasta, olen kuitenkin odottanut tätä jo kahdesta kolmeen kuukauteen jopa pienellä pelolla. Ihmiset vaikuttavat rennoilta ja jalat maassa olevilta, aivan kuten odotinkin. On suuri motivaatio panostaa työharjoitteluun ja omaan asenteeseensa, kun haluaa saada muiden hyväksynnän ja kunnioituksen. Listan tärkein, työ ei suju jos ihmisten kanssa ei tule toimeen. Toinen onkin sitten työn sujuvuus. Aluksi sitä jännittää ja haluaa kaiken pikkutarkasti selitettävän jottei virheitä tule. Onhan se turhaa ajatella liikoja ja turhia, mutta ihminen on ihminen. En ole täydellinen vaikka sitä kovasti toivoisin, ei kukaan ole vaikka niin kovasti ajattelisikin. No one wins, huh?

 

 Lutakko tuli taas hieman tutuksi, kun käytiin Pelle Miljoona Oy:n keikalla lauantaina 12.2. En ollut koskaan vielä Pelleä nähnytkään livenä ja nyt se on tehty. Meininki oli mahtava ja Pelle hyvässä kunnossa. Mukava lisä oli nähdä Andy Mccoy läheltä ja täydessä toiminnassa. Miten voi olla mahdollista saada niin upea keikka aikaan vaikka vuosia onkin takana reilusti? Kai sitä kutsutaan kokemukseksi, nämä miehet tietävät mitä tekevät. Täytyy kiittää siitä, että saatiin niin mahtava hetki todistaa. Sain kyllä hävetä äitini takia, valitettavasti. Miten oma auktoriteetti ja ns. pyhä ihminen nuoren elämässä voi silti olla kuin päissään oleva kuusitoistavuotias? Arvostus laskee ja sitten pitää työstää, että sen saa takaisin. Muidenkin oleminen hankaloitui, omasta puhumattakaan. Mietinkö liikaa muita vai onko minulla siihen syytä loppupelissä? Sitten, kun näihin kysymyksiin ei saa vastausta. Kaikki vaikenevat ja menevät vaikeiksi, kuin olisin osunut arkaan paikkaan. Vai ärsyttääkö se?

 

 Ihmissuhteet... Niin... Ne ovat olleet kinkkisiä ja saaneet miettimään eniten. Ainahan ne. Parisuhteessa on vastuussa itsensä lisäksi myös toisesta, ei voi ajatella vain omia tarpeitaan oli tilanne mikä hyvänsä. Se on rankkaa, mutta palkitsevaa kun lopulta saa sitä kaivattua läheisyyttä ja rakkautta itselleen. Silti ei voi kuin katsoa elämässään taaksepäin ja nähdä mitä asioita olisi ehkä tehnyt toisin tai mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Elänkö edes normaalia elämää ja olenko koskaan edes elänytkään? Kun yksi asia on korjattu niin niitä on silti kahdesta kolmeen jotka pitäisi hoitaa vielä. "Hyvää työtä. Hoidas sitten nämä." Samaa kuin tekisi töitä ja huomaa jatkavansa suoraan toiseenkin työtehtävään. Elämä on työtä, siihen on panostettava ja lopulta se palkitsee tekijänsä tekemällä hänestä ehjän yksilön. Kuinka moni meistä on lopulta ehjä? Näkeekö kukaan huonoja puolia itsestään saatikka yrittää parantaa niitä? Vaivautuvatko he edes katsomaan itseensä vai ovatko he omasta mielestään niin täydellisiä ettei siihen ole tarvetta? Ehkä jotkut pelkäävät sitä. Pelkäävät mitä lopulta näkevät. Ei sekään ole hyvä, että miettii vaan mikä on itsessään vikana. Jokaisen meistä olisi syytä välillä kuitenkin käydä läpi omat tiedostonsa ja viiruksensa ja tarvittaessa puhdistaa ne. Ei sitä tiedä mitä hyvää siitäkin vielä seuraa.

Tässä puhuessa huomaa jälleen mitä kaikkea vuoristorataa sitä onkaan tuolla pääkopassa. Eikä tässä ole edes kaikki, mutta aika on minulla nykyään rajallista. Ennen luulin aikani olevan rajallista, mutta nyt se on totisinta totta. Olen kait tottunut tähän tahtiin tai sitten sallin liikaa asioita. Valtavirran vietävissä, niin pieni on meidän Jonna.

Nyt on keikka koettu ja voi jopa sanoa parhaaksi päiväksi tähän astisessa elämässä. Kannatti todellakin elää 21 vuotta tämän kokemiseen! Keikalla oli hyvä fiilis, säilynyt tähän asti.

Aamulla 10:22 junalla Jyväskylästä Helsinkiin ja siellä syömään, taksilla Sokos hotelliin Pasilaan ja siellä rauhoittuminen ja vatsan täytteen sulatus. Oltiin jopa sopivan lähellä Helsingin Jäähallia, ei tarvinnut pitkää matkaa tallustella. Jonoa oli ehtinyt kerääntyä, mutta ovimiehet tekivät työnsä esimerkillisesti ettei kauaa tarvinnut pakkasessa seistä :) Sisällä ensimmäisenä keikan antimiin käsiksi ja Nightmare-paita matkaan silikoni-rannekkeen kera. Porukkakin keikalla oli mahtavaa ja avointa, ei turhia ujosteluja tai v-ittuilua päin naamaa.

Narikalla oli vähän vain hidasta menoa, kun porukat alkoivat takkeja ja kamojaan viemään parempaan säilöön. Työtäänhän kaikki tekivät hiki hatussa, ei siinä mitään. Se oli yllätys, että takin takaisin hakemisesta pikaisesti sai pulittaa euron. Autoin sitten yhtä kaveria sponssaamalla tämän pienen tilanteen, pitäähän keikka-tovereita auttaa. Kaverin ladatessa nikotiinia ulkona odotin ja katselin huvittuneena vääristä ovista ulos yrittäjiä ja pari kertaa ohjasin oikeille oville. Eniten huvitti, että minun luultiin olevan töissä.

Päästyä kentälle ensimmäisenä kuultiin lämppärinä ruotsalaista Corrodedia. En tiedä muista, mutta saivat lämmitettyä minua ihan tarpeeksi. Nauratti, kun laulaja käski päästämään ääntä ja jatkoi: "Come on you motherfuckers, you can do better than that!" No, lisää ääntä jätkille, ei siinä mitään.

Odotus kävi tuskalliseksi, missä bändi, missä bändi? Arvelinkin, että tulisi hankaluuksia nähdä 180 cm lähenteleviä jätkien takaa, mutta sainpahan edes hyviä paloja. Meno oli hullua parhaiten sanottuna, kun toisesta suunnasta tulee tönimistä ja jatkui pian takaisin vastakkaisesta suunnasta. Who the hell started it up? Porukka tosin oli jo pikku maistissa, joten yllättävää se ei ollut. Ainut ongelma oli se, että jäin niiden 180 senttisten väliin ja haukoin happea sen jälkeen. Hikoilinpa muutaman litran pois :D Nightmaren jälkeen saatiin kuunnella Critical Acclaim, Welcome to the Family, So Far Away, Beast and a Harlot, Bat Country, Buried Alive, God Hates Us, Seize The Day, Unholy Confession, Afterlife, sekä Almost Easy. En ole varma jäikö jokin välistä...

En muista minkä kappaleen aikana se oli, mutta taas töniminen alkoi ja päätin kerrankin jättää sen 30 senttiä väliä edessä olevaan. Fiksu veto, sillä joukot kaatuivat edestä kauniisti suoden minulle täyden näkyvyyden lavalle. En minä aikaa säästellyt vaan jatkoin hyvillä mielin.

Seize the Dayssä oli pakko nostaa hattu päästä ja heilutinkin sitä n00bina koko kappaleen ajan. Tukka oli hiestä märkä ja varmasti hemaiseva, mutta ei se mitään. Toiveissa oli kuitenkin, että pitäisi kuulla A Little Piece of Heaven, Dancing Dead tai Seize the Day. Sain toiveeni ja kiitinkin siitä.

Haikeat tunnelmat keikan jälkeen, mutta parempaa päivää ei voisi toivoa. Lempi bändi ollut jo viimeiset kaksi vuotta ja viimein pääsi näkemään livenä. Jos onnistun jouluna rahaa samaan niin laitan possuun säästöön ja odottelen seuraavaa keikkaa nätisti. Opiskelijana kun ei ole koskaan liikaa rahaa sukan pohjalla. Ainut ongelma on siinä saanko pidettyä ne käteiset jemmassa. Satasen jos isältä saisi niin sillä pärjäisi edes lipullisen verran...

Se keikasta nyt kuitenkin...

Nyt olen sitten taas kurkku kipeänä. En tiedä tulinko sitten keikan hikisistä miehistä kipeäksi vai nyt suurista pakkasista täällä Jyväskylässä. Luultavasti pakkasista sillä mitään merkkejä ei Helsingistä tultua ollut. No jaa, mitään tärkeää ei ole tapahtumassa kuitenkaan joten saanen nyt levätä jonkin aikaa. Silmälääkärinkin olin maanantaille varannut ja jestas! 80€ sitten siitä reissusta pulitan, mutta en ole vuosiin siellä käynyt. Olisi siis korkea aika. Olen harkinnut ja testannut piilolinssejä. Nyt sitten ajattelin sellaiset hankkia. Silmälaseissa ei tietenkään mitään vikaa ole, mutta niiden pito ärsyttää silmien välissä. Hiertymät tuntuvat ahdistavilta ja piilarit sopivat paremmin liikkumiseen. Tiedä sitten, näin ainakin omasta mielestäni.

Kemian uusinta uhkaa ensi viikolla, enkä odota sitä mitenkään innolla. Kemia on aiheuttanut liikaakin päänvaivaa, olen ehkä liian tyhmä tajuamaan sitä Pitää vaan välttää alaa jossa sitä tarvitaan tai lukea kuin elämä riippuisi siitä. Raha-asiat jos saisin kuntoon, oli tällekin päivälle suunnitelmia, mutta ne menivät pieleen kiitos kurkkukivun. -Huoh- nuorten elämä ei ole helppoa, mutta parhaansa on pakko yrittää. En minä ainakaan jää vollottamaan vaan yritän saadakin asioita tehtyä. Turhaa jättää asioita tekemättä ja valittaa, kun ei silloin aikanaan tehnyt sitä ja tätä. Itseämme varten me loppupelissä elämme. Täten siis teen kaiken minkä haluan jotten myöhemmin kadu sitä etten tehnytkään ja koko elämä on mennyt ohitseni. Toivon, että jokainen elää jokaisen päivän hyvin ja niin ettei kadu mitään. Niin minä ainakin teen.

Peace

Tässä sitä taas istuu ja miettii miten sitä ihmiskehoa koetellaan, kengillä. Menin sitten ja vaihdoin maihareihin nauhat ja eilen päädyin ottamaan komistukset jalkaan. Eikä maksanut kuin satasen ja kolme hiertymää joista yksi jo repeytyi. Mm-mm~, kyllä sitä haukottiin henkeä, kun jalat sai vihdoin upotettua kylmään veteen. Opittiinpahan tästäkin.

Mitä muuta elämälle? Ei sen enempää kuin vähempääkään, eilen niska limassa viimeistelin Kemian ykköskurssin etätehtäviä ja stressasin tulevaa englannin kuuntelua. Tuli taas pari tyhmää virhettä ja pari tulkinnanvaraista. Omalla tuurilla harjoituskuuntelut menevät aina paremmin, kuin se koe itsessään. Noh, kaikkea ei voi aina saada menemään oman pillin mukaan. Saisi vain kunnialla tämän viimeisen kurssin alta pois.

Kuuntelua muutenkin häiritsi nimeä mainitsematon kaveri, joka on aina sen kaksikymmentäviisi minuuttia myöhässä tunnilta oli sitten mikä päivä tahansa. Jotenkin hämärästi muistelen, että opettaja sanoi: "Olkaa sitten tasan seitsemän paikalla, kun kuuntelu alkaa." Mm... Se on vaikeaa muistaa näitä asioita. Jos ei muuten voi kiinnostaa niin ajattelisi edes muita. Joka päivä sen saman ajan myöhässä tunnille alkaa leipiinnyttää muitakin. Eikä edes ole pelkästään tämä jakso, on sitä tapahtunut jo edellisvuodesta lähtien. Omapahan on asiansa, mutta saa luvan tulla huomiseen kokeeseen ajoissa. En millään jaksaisi kuunnella sen oven avautuvan 20 minuuttia kokeen aloittamisen jälkeen, kun yrittää keskittyä kunnolla.

Pääsin eilen aloittamaan Alan Waken Nightmarellä ja kolmanteen chapteriin asti kaikki hyvin. Pelkäsin, että niitä manuscript sivuja pitäisi hakemalla hakea, mutta onneksi ne on mukavasti ripoteltu niin ettei niitä voi missata. Voi vaan rauhassa jatkaa matkaansa Takeneisillä teillä. Voisiko sanoa menoa hankalaksi? No, voihan sitä. En ole kuitenkaan mikään pro-luokan pelaaja, joten minun etenemiselle saa luvan jopa nauraa. Saisi vain tason alta pois niin voisi keskittyä sitten loppuihin saavutuksiin. Muutama on vielä jäljellä joista eniten huolettaa lisäosan kuolleisuuden ja lataamisen välttäminen. How the hell? Takenit purevat niin armoa antamatta hanurista, että nostan hattua tälle kykeneville. Alanin järki on sumentunut niin ankarasti, että raukka yrittää todenteolla tapattaa itseään. No fun for me, I have to save him from that bullshit. Saa nähdä miten The Writer koettelee pientä kulkijaa pimeyden halki.

Vaikka elelläänkin vasta syksyä niin alitajunta pyrkii kohti joulua. Toinen kerta jo tässä kuukauden sisällä, että näen unta joulusta. Aika on hypännyt jouluaattoon ja lahjat on ostamatta ja aina on joku joka on heittämässä viime hetken ostoksille kaupoille ennen kuin ne menevät kiinni. Mitä hemmettiä? Kyllä minä joulua odotan kuin kuuta nousevaa, mutta jotain rajaa nyt sentään. Saan sydärin unissani ja herätessä ollaan elämässä eedeniä, kun huomaa olevansa vielä ihan aikataulussa. Olen laatua joka aina miettii etukäteen koska pääsee ostelemaan lahjoja ja mietinkin niitä jo puoli vuotta etukäteen. Tietääpähän ainakin kenen syytä se on miksi niitä unosia näkee...

Ostin tuossa pari päivää takaperin kaksi ulkomaista lehteä A7X:n uutisten perässä ja satuin lukaisemaan Disturbedin haastattelun, enimmäkseen David Draimania koskeva. Tiesin jo jotain pientä hänen menneisyyden haamuista, mutta jestas miten miestä on koeteltu elämänsä aikana. Viimeisen vuoden aikana kokenut enemmän kuin useimmat viidessä vuodessa. Ei voi kuin hattua nostaa miehelle, että on jaksanut silti jatkaa elämää ja uraansa. Sitä kun usein miettii miten elämä potkii itseä päähän, mutta on ne murheet maailmallakin ja muilla sen asukkailla. Tietenkään niitä ei voi verrata toisiinsa, mutta kyllä sitä silti itselleen päätään pudistelee. Kunnioitus ainakin kasvoi miestä kohden huomattavasti. Toivotaan, että elämä alkaisi hänellekin hymyillä lopulta.

Kun ulos katsoo niin tulee yhä kovempi isku palleaan, että nyt on jo syksy. Se aina tuntuu kuin kesä olisi vasta alkanut, mutta annas olla. Toisaalta en nauttinut kesästä niin paljon kuin voisi, en nauttinut niistä hikisistä päivistä ja öistä kun ei saanut unta. Syksyssä on aina ollut se oma viehätyksensä. Rakasta sitä värimaailmaa, kaikki suosikki värit ympäröivät kun ulkona astelee. Pienenä olisin vain itkenyt: "Milloin se talvi alkaa?". Nyt osaa jo nauttia elämästä eri tavalla. Päivä kerrallaan.

Osasin sentään nauttia syksystä sen verran, että astelin sunnuntaina kämppikseni kanssa Ween Maan Wiljaa -messuun. Lauantaina jo ahdisti, kun kävelin Lutakon ohi kohti keskustaa ja huomasin messut siinä kipittäessä. Pitihän paperin päästä haistelemaan ja katselemaan messu-meininkiä, kun kerran sellaisia on. Kävin katsomassa Prinsessa-elokuvan mummoni kanssa sinä päivänä niin ei onnistunut vielä kyseisenä päivänä. Ihan nautinnollinen elokuva, kyllä sen katsoi. Välillä otti koville hekisesti, mutta muutoin osasin nauttia Suomalaisesta tarjonnasta. Mutta ne messut, niin. Heti kätösiin eksyi kolme purkkia eri hunaja makuja (salmiakki, minttu ja sitruuna) ja mummolle ja papalle purkki juoksevaa hunajaa. Kelttikoruilta sain viimein ostettua mummoleni Pöllö-korun joululahjaksi :) Nautimme siinä hemmetin hyvät letut ja ostettiin pussillinen omenia. Liian pieni määrä kylläkin, parhaita omenia mitä olen syönyt. Ensi vuonna stten... Tästä suuntasimme meidän suosikki sinappi-myyjän luokse joka tuli viime vuodesta tutuksi. Aivan mahtava kaveri, pitkä kuin mikä, mutta jutut sitäkin legendaarisemmat. Lupautui tulemaan jouluna meitä kiusamaan. Saatiin viimein valkosipulisinappimme. Makkarat siinä piti ilman muuta nauttia ja matkaevääksi muikkuja. Eipähän kotona tarvinnut syödä.

Pitäisi saada jotain hienoakin aikaan, mutta tämäkin aamu on laiskoteltu. Eilen sain pölyt pyyhittyä nurkista, pestyä vessan ja extra määrän englannin läksyjä tehtyä. Lopun ajan palkitsin itseäni naputtelamalla Pokemon Pearliä ja nyt aamusta Heart Goldia. Muistin juuri, että pitäisi laittaa ruokaa ja imuroida. Tässä sen huomaa miten sitä alkaa vanhaksi tulla, ei enää aivoissa ole virtaa mihinkään. Aivot tuntuivat liian sulalta liian lyhyiden unien jälkeen joten torkahdin päälle tunniksi. Pitäisi vakuutuskin ja kännykkä-lasku maksaa alta pois. Opiskelijan elämää parhaimmillaan, monta asiaa tehtävänä ja kello hengittää niskaan. Silti istun tässä. Hmm, prioriteetit. Taidan lopettaa päivittämisen tähän ja liikuttaa läskini töihin.